Jesper Just

Miesten välisestä veljellisestä rakkaudesta onkin hyvä siirtyä Jesper Justiin, jonka videoteoksiin olen erityisen mieltynyt. Just käsittelee lähes poikkeuksetta teoksissaan miesten välisiä suhteita ja tunteita. Näin ensimmäistä kertaa Jesper Justin teokset No man is an Island II (2004), Bliss and Heaven (2005) sekä Something to Love (2005) Kiasmassa pari vuotta sitten. Myöhemmin ilokseni Turun taidemuseo on näyttänyt lisäksi teokset The Sweetest Embrace of all (2004) sekä A Fine Romance (2004). Netin kautta olen onnistunut löytämään teoksen The Man who Strayed. Videoteokset ovat siitä harmillisia, että ne ovat harvinaista herkkua ja niiden metsästys esimerkiksi esseetä varten on vaivan takana. Taannoin yritin tehdä esseen Justin teosten melankoliasta, mutta soitettuani läpi kaikki Suomen suurimmat museot sekä a-arkiston sain lopulta kehotuksen ottaa yhteyttä suoraan Jesper Justiin,mikäli mielin videoita nähdä. Yritys kaatui lopulta aikataulullisiin ongelmiin.

Jesper Justin teokset ovat melkeinpä lyhyitä elokuvia, joissa jokaisessa on käytetty vakionäyttelijäkaartia. Tunnelmiltaan teokset ovat arkipäiväisiä ja melankolisia, melkeinpä surumielisiä ja kohtalokkaita. Just kertoo vähäeleisesti merkityksellisiä tarinoita pitkin otoksin ja hitain leikkauksin. Musiikki näyttää olevan jokaisessa teoksessa suuressa osassa, erityisesti laulettu musiikki. Vaikka siis teokset ovat arkipäiväisiä, on niissä tietynlaista dramaattisuutta sekä elokuvallisuutta. Rauhallinen ote ja miellyttävät harmoniset värit tekevät teoksista hyvin esteettistä silmää hiveleviä. Teoksissa käytetään myös paljon lähikuvia kasvoista ja kuvataan ihmistä sellaisena kuin hän on kaikkine salaisuuksineen. Salaisuudet myös paljastuvat videoissa tehden samalla henkilöistä inhimillisiä.

Something to Love kuvaa kahta miestä, vanhempaa ja nuorempaa herraa. Herrat ajavat autolla parkkihalliin ja takapenkillä istuva nuorempi mies nousee autosta ja kävelee hallin ovesta sisään. Pian vanhempi lähtee kiireesti nuoremman perään ja löytää hänet hissistä suutelemasta naista. Nainen ja mies pyörivät syleillen toisiaan ja taustalla soittorasian musiikki viittaa tähän heteroseksuaaliseen suhteeseen ideaalina. Lopulta nuorempi herra kuitenkin lähtee vanhemman mukaan takaisin autoon, hetken hairahdus tai epäilys on ohitse. Miesten välinen suhde on siis voimakkaampi, mutta ei ehkä niin yksiselitteinen kuin videossa kuvattu miehen ja naisen suhde.

Jesper Justin teosten nimet ovat myös tarkastelun arvoisia ja ylipäätänsä, teosta ja sen nimeä ei voida erottaa toisistaan. Mielestäni nimenomaan teosnimi ohjaa katsojan tulkintaa ja on siten osana teosta. Something to Love nimen liittääminen teoksen tapahtumiin on moniselitteinen. En toki kiellä, etteikö teos ylipäätänsä ole moniselitteinen. Nainen teoksessa voitaisiin nähdä sinä jonakin kohteena, objektina,jota rakastaa. Vilpitön ja vahva side vanhempaan mieheen kuitenkin paljastaa totuuden; rakkaus miesten välillä on selkeä, vaikkakin rakkauden luonne ei niinkään. Mielenkiintoista ja oivaltavaa onkin se, miten rakkauden ei pidä olla missään muodossa seksuaalista ollakseen niin voimakasta. Enkä siis tässä puhu nyt sukulaissuhteisiin liittyvästä rakkaudesta. Miesten välinen rakkaus tässä tuntuukin herättävän kunnioitusta ja ymmärrystä tehden hetkestä hississä merkityksettömän pienen pojan ja tytön välisen leikin.

Bliss and Heaven taas käsittelee miehen sukupuolisuutta sekä siihen liittyvä salaisuutta. Teoksessa nuori mies katselee heinäpellolla, kuinka rekka ajaa tienvarteen. Karski rekkakuski nousee autosta ja kiipeää rekan lavalle. Nuori mies lähtee kohti rekkaa ja nousee myöskin sisälle rekan kontiin. Sisällä on pimeää, kunnes valokeila kohdistuu rekkamieheen. Nyt tämä hikinen ja ronski mies on estradilla vaaleaan pitkään peruukkiin ja iltapukuun sonnustautuneena. Hän alkaa laulaa mahtipontisen surullista laulua, joka päättyy suurellisiin eleisiin tuulen hulmuttaessa huivia. Tästä rekkamiehen salaisuudesta mieleen tulee ajatus siitä, kuinka jokaisessa on aina osa toista sukupuolta. Rekkamiehen täytyy vain kiivetä pimeään ollakseen sitä, mitä todella on ja kun hän lopulta paljastaa itsensä, asiasta tulee suureellinen, hänet nostetaan lavalle, esiin näytille. Mahtipontinen laulu, valokeila ja lava näyttäväktin osoittavan sitä, kuinka naurettavan paljon miehen homoseksuaalisuuden taikka naisellisten puolten esiin tuloa liioitellaan. Miehestä tulee kummajainen erikoisuus, kun hän tulee ulos kaapista. Tässäkään videossa ei tosin viitata mitenkään homoseksuaalisuuteen, vain naisellisiin stereotyyppisiin piirteisiin, jotka jostain syystä miehen on peitettävä.

No Man is an Island II on näkemistäni Justin videoista mielestäni koskettavin. Siinä nuori mies istuu hiljaisessa baarissa tuopin äärellä. Pitkin baaria, siellä täällä istuu muita yksinäisiä miehiä. Nuori mies nousee seisomaan ja alkaa laulaa kyynelsilmin kaunista balladia. Tähän lopulta yhtyy koko baarin henkilöt ja lopulta syntyy moniäänistä kuorolaulantaa. Teos on yleisilmeltään todella surullinen ja apea. Koskettavaa teoksessa on näiden miesten jakama kokemus, kaikki osaavat yhtyä yksinäisen miehen lauluun. No Man is an Island II ei käsittele niin selkeästi kahden ihmisen välistä suhdetta, vaan enemmänkin kollektiivista yhteenkuuluvuutta. Miljöönä tupakankäryinen baari on arkipäiväinen ja se kertoo, kuinka tämä asia koskettaa kaikkia. Miehet eivät ole mitenkään poikkeuksellisia ja yksilöllisiä tässä, kaikki jakavat saman tunteen riippumatta, ketä ovat.

Suosittelen todella Jesper Justin kotivisuihin tutustumista. Tunnen toisaalta itseni hieman jääviksi kertomaan näin paljon miesten välisestä suhteesta, joten miehet, olkaa hyvät. Mutta toisaalta en näe yhteenkuuluvuuden tunteessa taikka naisten keskenään jakamissa tunteissa niinkään eroa miesten keskenään jakamiin tunteisiin.

Poikkeus sääntöön: jalkapallo

Edellisestä huolimatta, en jatka Jesper Justin kummalliseen ja kiehtovaan maailmaan, vaan avaudun. Blogithan ovat juuri sitä varten, että voin paasata asioista, joista en juurikaan tiedä mitään.

Barcelonan huumassa olen päättänyt ryhtyä seuraamaan jalkapalloa. Ensimmäistäkään peliä en ole vielä nähnyt, mutta vakaa aikomukseni on kannattaa FC Barcelonaa. Kuitenkin olen jo nyt joutunut hyökkäysten kohteeksi. Niin, kuvitelkaa, Turussa rauhallisena kesäpäivänä minua on painostettu vaihtamaan kannatusjoukkuetta. Mitä kummaa? En tiedä mitään, en ole nähnyt mitään, mutta nyt paasaavat jostain Bilbaon joukkueesta. Alan siis epäillä, onko joukkueeni sittenkään hyvä ja paras. Ehkä juuri tämän vuoksi olen huono seuraamaan urheilua, sillä en voi olla varma, onko tämä paras tai jaksanko uskoa siihen. Mutta kaikesta huolimatta painostavat puheet ovat valaneet jollain tapaa uskoa minuun ja saaneet minut pysymään vakaan päätökseni takana. Odotan siis nyt innolla ensimmäistä hämmentävää kokemusta penkkiurheilun äärellä. Tulen ehkä olemaan pihalla melkolailla koko ottelun ajan, mutta onneksi en ole ainoa.

Hienoa, että perinteinen jalkapallokulttuuri on rantautumassa tänne. Mikään ei ole hienompaa kuin se, että suhtautuu intohimoisesti johonkin. Minusta tuskin koskaan tulee fanaattista urheilun seuraajaa, mutta sehän ei olekaan pääasia.

Carlos Pazos (1949)

Vou fazer de mim uma Estrela, 1975/76, fotografia p/b s/papel s/cartão

Carlos Pazos on itselleni tuorein ja myöskin vierain espanjalainen taiteilija. Vapun jälkeisessä huumassa lähdin Barcelonaan ja siellä herran näyttely No me digas nada kertoi paljon ja samalla kieltää katsojaa kertomasta mitään. Näyttelyn nimi sinänsä onkin kuvaava, sillä Carlos Pazosin teokset ovat provokatiivisia sekä todella kärjekkään osoittelevia. Pazos luo teoksissaan myös itsestään dramaqueen -tyyppistä kuvaa ja tuo jossakin määrin mieleen vanhan koulukunnan poptaiteilijan, Andy Warholin. Warholin tapaan myös Pazos tekee itsestään tuotetta, esimerkiksi valokuvin, joissa haluaa tulla tähdeksi. Hän kuvaa itseään sliipattuna, kauniina ja itsekkäänä julkimona ja materia näyttää korostuvan. Näin jälleen muovisen materian avulla taiteilija puhuu toisin ja osoittaa.

Kitsch on ehkä kuvaavin tyyli, kun puhutaan Pazosin installaatioista ja veistoksista, mutta joissakin valokuvissa on klassista tyylikkyyttä. Tosin tuo klassisuuskin on kuvissa,joissa taiteilija kuvaa itsensä filmitähtenä. Videoteos, Barcelonan jonkinlaisesta kansalliseläimestä, edesmenneestä albiinoapinasta on taas klassisen pelkistetty. Siinä apina tuhoaa valkoisen patsaan muun muassa istumalla ja kiipeilemällä patsaan päällä. Pazos on selkeäsi poliittisesti valveutunut taiteilija ja tuo mielipiteensä voimakkaasti esiin. Mielenkiintoista olisi tietää, kuinka paikalliset katsovat kyseistä videota.

Albiinoapinaan videossa viittaa selkeästi valkoinen patsas, mutta patsas osoittaa myös jotain muuta. Minulle se kertoo Kreikan antiikista, klassisesta taiteesta ja perinteistä sekä historiasta. Patsaalla voidaan viitata tietynlaiseen arvostukseen, jota länsimaisessa maailmassa antiikki edustaa. Toisaalta Antiikin Kreikan patsas viittaa lisäksi sivistykseen ja nykyaikaan, urbaaniin sivilisaatioon ja edistykseen. Apina taas tuo luonnon keskelle ihmisten kättenjäljin luotua maailmaa. Albiinoapina olikin ihmetysten kohde, joka korotettiin keskelle kaupunkia, se oli eksoottinen erikoisuus, toinen. Niinkuin patsas toimii toteemina, on apina elävä toteemi. Ihmiset näyttävät aina kaipaavan palvonnan kohdetta, maskottia taikka jotain taikaesinettä, kuten ristiä, joka tuo lohtua ja jonka toivotaan tuovan onnea sekä menestystä.

Patsas on sirpaleina videon lopussa. Mitä on tapahtunut? Luonto on tuhonnut sen, mitä ihmiskunta on luonut. Apina rikkoo samalla toteemin osoittaen itsensä eläimenä, ei palvonnan kohteena. Videossa rikotaan käsitystä pyhästä esineestä ja näytetään asiat kuten ne ovat. Eläin on eläin, eikä näe patsasta muuna kuin kiipeilyn kohteena. Näin laitetaan eläin luontoon, minne se kuuluu.

Pazos on minulle Warholin kaltainen, mutta Warholin kritisoidessa taidetta ja sen asemaa Pazosin taide on perinteisempää. Carlos Pazos käyttää taidetta puhetorvena ja välineenä.

Kuvat:

www.mac.usp.br/projetos/arteconceitual/pazos3.JPG
image.evene.fr/img/agenda/evt/p/16790.jpg

pilottijakso

Yöllä saa kummallisia ajatuksia päähänsä. Eilen, päätin jakaa teidän kanssanne alaani liittyvää sälää. Aloitan siis sarjan tekstejä, joissa käsittelen muutamaa taiteilijaraukkaa, joiden työt ovat vaikuttaneet minuun. Toivon, että laitan hyvän kiertämään.

Näin alkuvaroituksena kerron ensimmäiset käsiteltävät herrat ja rouvat, tai no herrat. Eli Jesper Just, Risto Suomi, Kuutti Lavonen, Carlos Pazos, Arno Rafael Minkkinen, Hugo Simberg, Magnus Enckell, Munch, Toulouse-Lautrec. Viimeisimpiä käsittelen varmasti suppeammin, kun ovat jo niin kovin vanhoja ja tunnettuja herroja.

Tämä on syksyn alkua

On kaksi asiaa, joista olen huomannut kesän loppuneen. Silloin, kun yliopistonmäellä sadan metrin matkoista tulee ajallisesti huomattavasti pidempiä kuin aiemmin sekä silloin, kun menee aamuvuoroon eikä löydä rappukäytävästä valoa, on syksyn alku käsillä.

Pimeimmän vuodenajan lähenemiseen viittaa myös se, että iltaisin on vaikeampi nukahtaa. Huomaan olevani siis jonkinlainen pimeän yön eläin ja nukun mieluiten lämpimässä kesäauringossa. Niin tai sitten hermoheikkoisena naisena jännitän niin kovasti taas opiskelun alkua ja kaikkia ratkiriemukkaita kursseja psykoanalyysistä sekä taiteen filosofiasta, että en malta nukkua. Vaikeaa olla malttamaton ihminen. Joskus on tosin mukavaa melkein haljeta jännityksestä.

Ensimmäinen.

Elän jännittäviä aikoja. Ilmeisesti jännittäviin asioihin pääsee käsiksi armottomalla valvomisella tai sitten silloin vain asiat tuntuvat hurjemmilta, joskus pelottaviltakin. Nyt kuitenkin otin itseäni niin sanotusti niskasta kiinni ja tein vihdoin tällaisen blogin. Tai sitten yritän, syksyn uhkaavasti lähestyessä, paeta kaikkia viisaita ajatuksia aloittamalla blogin, jonne voin kirjoittaa joutavanpäiväistä löpinää hyvällä omallatunnolla.

Turhanpäiväisyys on kuitenkin silloin tällöin tärkeää, varsinkin sunnuntaisin. Vaikka tänään onkin maanantai, ajattelen vielä sunnuntaita, sillä nyt on kesä. Kesäisin maanantait ovat jotenkin sunnuntainkaltaisia, maanantaisin ei tosin saa lötköillä riittävästi.