Teosnimistä

Maaliskuussa vietin kaksi päivää Helsingissä taidehistorian päivillä kuulemassa erinäisiä luentoja alaan liittyen. Mieleeni on jäänyt erityisesti Mikko Pirisen luento otsikolla "Teoreettinen näkökulma teosten nimeämiskäytäntöihin kuvataiteessa". En ole kuitenkaan saanut tilaisuutta pureutua aiheeseen tarkemmin, mutta jaan kuitenkin kanssanne ajatukseni tästä.

Mikko Pirinen muistuttaa, että nimen ja teoksen suhteen tarkasteluun on monta näkökulmaa. Teoksen nimeämiskäytännössä on tärkeää pohtia sitä, miten nimi liitetään tai liittyy teokseen. Jerrold Levinsonin taiteenfilosofian mukaan teosnimistä voidaan puhua aitoina teosniminä (true title) ja Pirinen lisää tähän vielä ei-aidon teosnimen. Nämä kaksi haaraa edelleen jakautuvat sen mukaan, miten ja milloin teos on nimetty. Aitona teosnimenä pidetään nimeä, joka on osa taideteosta. Nimi on tekijän antama ja pääpiirteissään samanaikaisesti annettu teoksen valmistumisen ja tekemisen kanssa. Pirisen mukaan aitoon teosnimeen pitää myös liittää taiteilijoiden hyväksymät nimet.

Jerrold Levinson ei, puhuessaan aidoista teosnimistä, kerro mitään teosnimien psykologisista vaikutuksista, van korostaa tekijän intentiota. Täten teosnimiä tarkastellessa kysytään samoja esteettisiä ja filosofisia kysymyksiä kuin muutenkin teosta tarkasteltaessa. Tekijällä voidaan siis ajatella olevan samanlainen intentio liitää teosnimi teokseen kuin liittää värit teokseen. Mikäli teokselle ylipäätänsä on siis annettavissa verbaalisia tulkintoja, voidaan nimeä tarkastella osana teosta.

Teosnimen antajalla ja alkuperällä on merkitys. Levinsonin mukaan muilla kuin aidoilla teosnimillä on lähinnä vain viihdyttävä ja valistava merkitys, eikä tulkinnallista merkitystä taiteellisessa mielessä. Aitojen teosnimien synnyttäessä ei-aitojen teosnimien kategorian nousee esiin kysymys siitä, ketkä muut ovat nimenneet teoksia ja millaisissa tilanteissa. Aito teosnimi on Pirisen mukaan ajallisessa suhteessa teokseen. Tällöin tilattujen teosten nimet taikka taidehistorioitsijan antamat teosnimet eivät ole aitoja. Aitouteen liittyy myös kysymys, hyväksyykö taitelilija teokselle annetun nimen. Tilausteosten kohdalla taiteilija on ottaessaan vastaan tilauksen myös hyväksynyt nimen ja täten teosnimi olisi aito, taiteilijan antama. Nimi ja aihe voivat kuitenkin olla erilaiset vaikkakin samaan asiaan viittaavat. Tästä jälleen päästään pohtimaan sitä, mikä ylipäätänsä on aihe ja mikä nimi, ja mikä erottaa ne toisistaan?

Aidot teosnimet jakautuvat edeltäviin, tulkitseviin sekä prosessin aikana annettuihin teosnimiin. Ei-aidot taas edeltäviin ja tulkitseviin. Tämän selkeämmän jaon lisäksi ei-aitoihin voidaan jossain määrin liittää prosessina aikana annettut teosnimet. Edeltävillä siis tarkoitetaan nimeä,joka on syntynyt ennen teosta ja tulkitsevilla teoksen jälkeen syntyneisiin. Koska ajatellaan, että taiteelliseen luovaan prosessiin ei voi ketään muu puuttua, ei myöskään ulkopuolinen voi antaa nimeä. Toisaalta,jos ulkopuolinen osallistuu luovaan prosessiin nimeämällä teoksen, tämäkin olisi aito teosnimi.

Levinsonin käsitys, että taiteilijan samalle teokselle antamat useamman nimet viittaavat eri teoksiin, on problemaattinen ja siten mielenkiintoinen. Kun siis taiteilija antaa teokselleen nimen syntyy yksi teos ja antaessaan samalle kuvalle toisen nimen, syntyy toinen teos. Näin siis Levinson liittää teoksen nimen hyvin kiinteäksi osaksi koko teosta. Kuvankin sisältö ja merkitys muuttuu, saadessaan toisen nimen. Tällöin kuvia ei tulisi minusta koskaan tarkastellakaan ilman niiden nimeä. Mutta toisaalta, eikö voida ajatella että nimi sinänsä jo on tulkinta teoksesta? Teoksen ei siis välttämättä tarvitse muuttua toiseksi saadessaan toisen nimen. Nimi olisi tällöin vain tulkinta jo olemassaolevasta kuvasta eikä siten luo uuden tulkinnan mahdollisuutta.